Ajattelin
kertoa hieman vakavammasta aiheesta tällä kertaa. Kuten otsikostakin
voi päätellä tämä teksti tulee käsittelemään itsemurhayritystäni.
Suosittelen sulkemaan sivun, mikäli aihe tuntuu epämiellyttävältä.
Tarkoituksena ei ole kuitenkaan järkyttää lukijoita ja satunnaisia sivun
selailijoita.
Ensimmäiset itsetuhoiset ja kuolemaan liittyvät ajatukset ilmaantuivat mieleeni jo ala-asteella. Samoihin aikoihin mietin, että kaikkien olisi parempi ilman minua. Kuolemani olisi toivottu ja en rasittaisi kenenkään elämää enää yhtään enempää.
Vuosikausia sinnittelin ahdistavien ja jopa pelottavien ajatuksien kanssa yksin. Ollessani peruskoulun yhdeksännellä luokalla olin jo huomattavan masentunut. Elin eristyksissä, koulussa kävin pakosta, mutta vapaa-aikani kulutin huoneessani tuskaillen elämää. En myöskään nähnyt ensimmäistäkään ystävää puoleen vuoteen. Tajusin jollain muotoa, että tilanteeni ei ole aivan normaali. En kehdannut pyytää apua, sillä mielenterveysongelmien kanssa kamppailevien yllä yhä tänäkin päivänä elää eräänlainen stigma.
Loppuvuodesta 2015 tilanne kuitenkin kärjistyi ennestään. Olin menettänyt elämäniloni täysin. En vain enää jaksanut eikä mikään tuntunut enää oikein miltään. Mielialalääkityksestä oli enemmän haittaa kuin hyötyä ja psykiatrista sairaanhoitajaa näin hyvin harvakseltaan.
Teki mieli kirkua, että ihmiset näkisivät, kuinka vaikeaa minulla oli. Sen sijaan, että olisin näyttänyt pahan oloni, esitin kaiken olevan mainiosti. En tahtonut huolestuttaa "pikku vaivoillani" muita ihmisiä ja ajattelin pärjääväni itsekseen.
Joulukuun alussa tein lopullisen päätökseni, jonka tarkoituksena oli määrittää elinaikani. Tulin tulokseen, että tapan itseni joululomalla, silloin siitä olisi vähiten haittaa. Mietin kuitenkin, että en voi toteuttaa kyseistä ratkaisua ennen joulujen pyhiä. Perheen olisi saatava viettää viimeinen jouluni kanssani ja olla huolettomia. Joulurauha kuuluu kaikille.
Tiedostin koko ajan sen, minä päivänä tulen tappamaan itseni. Valmistauduin ja keräsin rohkeutta. Kertailin mielessä, mitä tulen tekemään ja sen mahdollisia vaikutuksia läheisteni elämään. Huolimatta rakkaista läheisistäni koin, että en vain voi enää jatkaa enää elämää. Minulla ei ollut enempää annettavaa elämältä ja toivoin hartaasti ihmisten oppivan ajan kanssa ymmärtämään tekoni.
Itsemurhayrityksen aamuna 30.12.2015 heräsin jo varhain seitsemän maissa. Puhuin puhelimessa silloisen tärkeän ystävän eli nykyisen poikaystäväni kanssa. Halusin kuulla hänen sanansa ennen viimeistä matkaani. Puhelu oli kuitenkin suoritettava aikaisin aamusta, sillä hän oli lähdössä Tallinnan risteilylle. Osittain myös siksi valitsin kyseisen päivän teolleni. Hän ei osaisi kaivata minua heti ja tuolla tavoin lähteminen tuntui helpommalta. Vielä myöhemmin iltapäivällä jätin hänelle yksinkertaisen viestin "anteeksi".
Puhelun jälkeen aamu jatkui elokuvaa katsoen. Sen jälkeen luin myös loppuun erän kirjan, jossa oli erittäin surullinen loppu. Oudolla tavalla jopa se vahvisti tunnetta, että olen tekemässä oikein. Kun koin, että kello alkaa olemaan sen verran, että on toimittava aloin siivota huonettani. Järjestelin tavarat kauniisti, kirjoitin lyhyen jäähyväiskirjeen, suljin valot sekä sytytin kynttilöitä.
Tämän jälkeen otin esille kaikki lääkkeeni ja kahmaisin pari kourallista lääkkeitä suuhuni virvoitusjuoman kera. Laitoin stereoiden soittamaan Sannin supernovan, sillä mielestäni se oli tilanteeseen sopiva ja pystyin samaistumaan lyriikoihin. Lopuksi kaivauduin peiton alle tarkoituksenani nukkua pois levollisen ja valmiin näköisenä.
Mun haavoja mä haluun vaalia
Voit koittaa ne parantaa, jos sulla on aikaa
Näitä arpia, kuin kuita avaruudelta ei pysty piilottaa
Ne pimeessä hohtaa, kuin supernova-ah-ah-ah
Jossain vaiheessa äiti saapui kotiin. En tiennyt paljon kello oli, mutta varmaa oli, että olin vielä hengissä. Äiti halusi lähteä kauppakeskus Jumboon ostamaan vuoden vaihtumista varten tarvikkeita. Hän tuli pyytämään myös minua. Kävelin vessalle odottamaan, että äitini tulisi ulos. Kun hän vihdoin selvitti tiensä ulos vessasta, kerroin itkuisella äänellä, että en voi tulla mukaan. Äitini oli kovin hämillään ja ihmetteli, että miksi en muka voisi tulla mukaan. Kerroin äidilleni, katsoen häntä silmiin, että olin ottanut yliannostuksen lääkkeitä.
Jäin niille sijoille, mutta äitini meni ulos. Hän soitti hätäkeskukseen ja ambulanssi tuli noutamaan minua. Ambulanssissa minulle juotettiin lääkehiiltä, arvojani ja sydänkäyrää seurattiin jatkuvasti. Itse kuitenkin olin poissaoleva, enkä oikein havainnollistanut tilanteessa mitään erikoista. Jälkeenpäin minulle selvisi mm. että sydämen sykkeeni oli vaarallisen korkea.
Edelleen nykypäivänä, minulla on ongelmia itsetuhoisten ajatusten, masennuksen ja ahdistuksen kanssa. Itsemurhayrityksestä olen joutunut toipumaan paitsi minä, että läheiseni. Synkistä hetkistä huolimatta koen, että elämällä on minulle vielä annettavaa. Haluan vielä elää ja kokea asioita, näyttää maailmalle, kuinka jonain päivänä olen eheä ihminen menneisyyden vaikeuksista huolimatta. Olen selviytyjä!
Ps. aion jossain vaiheessa myös tehdä postauksen nuorisopsykitrisella olostani ja ajasta itsemurhayrityksen jälkeen.
